Moikka, 2020!

Vuoden 2020 alkaessa lupasin itselleni, että

• valmistun filosofian maisteriksi,
• luen vähintään 20 kirjaa,
• joogaan vähintään 20 kertaa,
• pidän 20 täysin sometonta päivää,
• syön 20 päivänä täysin kasvisperäisesti ja
• teen joka viikko jotain, joka on edes vähän spesiaalia.

No niin. Mä valmistuin, mutta siihen se taitaakin jäädä.

Syyttäisin koronaa, mutta se olis melko tekopyhää, koska valtaosa lupaamistani asioista ei vaadi kuin aikaa, tilaa ja viitseliäisyyttä. Rajoitukset, pieni vauva ja pieni koti kuitenkin pitivät huolen siitä, ettei kohdalle osunut ihan liian usein hetkiä, joissa kaikki edellä mainitut olivat läsnä. Söin ehkä enemmän kasvisruokaa kuin ennen, ainakin ennen vauvan syntymää, mutta en tainnut kertaakaan syödä täysin kasvisperäisesti. Sen sijaan tilasin ruokaa ihan heittämällä enemmän kuin koskaan ennen. Vähensin puhelimen ja sosiaalisen median käyttöä päiväsaikaan, tai oikeastaan se tapahtui ihan luonnostaan, mutta iltaisin ruutuaika kasvoi. Vauvan mentyä nukkumaan rojahdin yleensä sohvalle vastaamaan päivän aikana saapuneisiin viesteihin ja tuijottamaan sotaukkojen juoksentelua Verdanskissa, ja siitä sitten havahduin kolme tuntia myöhemmin. Olisin tietysti tyhjäpäisen sovellusten selailun ja sohvalla röhnöttämisen sijaan voinut lukea kirjoja tai käydä joogaamassa, mutta väsytti liikaa ja joogasali oli kiinni ja kotona ei ollut tilaa ja siinä sohvalla nyt vaan oli tosi mukava olla, kun oli koko päivän laittanut toisen ihmisen tarpeet omiensa edelle. Samoista syistä ruuan tilaaminen oli usein houkuttelevampi idea kuin kauppaan lähteminen ja kokkaaminen. Tosin, itsehän en äitiydyttyäni ole tehnyt ruokaa juuri lainkaan, ja haluaisinkin tähän väliin antaa kunniamaininnan paremmalle puoliskolleni sekä Ristoranten Pollo-pakastepitsalle.

Tavallaan hävettää myöntää, että epäonnistuin uudenvuodenlupauksissani, vaikka ne olivat näinkin yksinkertaisia ja helppoja. Mä en kuitenkaan osannut ajatella sitä, miten paljon vauvan saaminen muuttaisi arkea ja vaikuttaisi resursseihin, enkä tietenkään osannut ennustaa, että COVID-19-pandemia sulkisi urheilufasiliteetit, kahvilat ja vauvaharrastukset ja estäisi meitä näkemästä sukulaisia. Valtaosan ajasta en tuntenut olevani tilanteen päällä. Tykkään olla järjestelmällinen ja suorittaa, tehdä to do -listoja ja saada aikaan, mutta vuonna 2020 aika moni asia tuntui menevän ihan omalla painollaan niin, että mä en pystynyt vaikuttamaan mihinkään. Aika meni välillä to-del-la hitaasti, mikä tuli yllätyksenä, koska olin etukäteen kuullut, miten harmillisen nopeasti pikkuvauva-aika rientää. Harmillista on, että ensimmäiset pari kuukautta vauvan kanssa olivat suoraan sanottuna aika kaoottisia eivätkä todellakaan menneet nopeasti. Sen jälkeen aika on rientänyt koko ajan nopeammin, mutta hyvä niin. Vastasyntyneenä vauva oli täydellinen, mutta muutaman kuukauden jälkeen hän muuttui muuksikin: omaksi persoonakseen.

Epäonnistuneista lupauksista huolimatta mä kuitenkin innoistuin kuluneena vuonna lukemisesta uudestaan. Loppuvuodesta rekisteröidyin BookBeatiinkin, ja nyt mulla on listalla monta kirjaa kuunneltavana ja luettavana. Lisäksi aloitin tämän kirjoitushomman, kun en enää voinut vastustaa kiusausta. Kuuntelin myös enemmän podcasteja kuin koskaan aiemmin: ulkoilin paljon, ja podcastien ansiosta saatoin oppia vaunulenkkien aikana jotain uutta, tai ainakin viihtyä vähän paremmin. En todellakaan oo ihminen, joka pyrkii maksimoimaan hyödyn päivän jokaisen tunnin jokaisena minuuttina, mutta välillä oli ihan kiva unohtua kuuntelemaan jonkun muun jutustelua jostain muusta kuin vauvoista. Vauvoista puheenollen, kahdesta mun ystävästä tuli myös äitejä, ja se on tuonut mun vuoteen paljon iloa ja kaipaamaani vertaistukea ja lähipiiriin aivan ihania tuoreita ihmisiä. Vähensin somen ja erityisesti Instagramin käyttöä ja opin taas vähän paremmin elämään hetkessä ja itseäni varten. Paljon on silti vielä tehtävää. Ja, mikä huomionarvoisinta, jokainen viikko oli ehdottomasti spesiaali. Ennen synnytystä seurasin tarkoin, mitä mun vatsassa milläkin raskausviikolla tapahtui, ja vauvan tultua melkein jokaisessa päivässä oli jotain uutta ja erikoista.

Viimeiset pari vuotta ovat olleet melkoista myllerrystä. Yhtäältä tuntuu siltä, että niiden jälkipyykkiä vois käsitellä vielä pitkään, mutta toisaalta haluaisin tässä mielessä omaksua out with the old, in with the new -ajattelun. Kerrataanpas silti: Elin hetken Oslossa, mikä avarsi ja avasi maailmaa ja viitoitti ihan uuden, jännittävän suunnan mun uralla. Solussa asuminen, etäsuhde ja tosi runsas matkustelu on juttuja, joita nostalgiapäissäni saatan kaivata mutta joita en enää haluais kokea. Turhauduin viestinnän alan määräaikaisuuksiin, kun jäin työttömäksi juuri ennen äitiysvapaan alkua. Toiminimen perustaminen osoittautui onneksi ihan loistavaksi ratkaisuksi. Irtaannuin ihmisistä, joiden kanssa mulla on valtavasti historiaa, mutta sain elämääni sekä uusia että vanhoja ystäviä. Oon opetellut kieltäytymistä, rajojen asettamista ja niistä kertomista, sietämään fomoa ja tekemään kompromisseja. Uskallan väittää, että nään itseni ja omat valintani muiden silmin nykyään positiivisemmin kuin ennen. Olin raskaana, synnytin ja opettelin olemaan vanhempi, vaikka edelleen tunnen oloni välillä ihan kakaraksi. Koin paljon sekä pettymystä ja surua että suunnatonta onnea, rakkautta ja onnistumisia.

Alkaneelta vuodelta 2021 toivon pysyvyyttä, kauniita ilmoja ja terveyttä lähipiiriin. Mun ei tarvitse toivoa, että 2021 olis parempi vuosi kuin edeltäjänsä, koska kaikista itkuista, katkonaisista öistä ja turhautumisista huolimatta mun 2020, meidän 2020, oli tähänastisista vuosista kiistatta paras.