Aloittamisen vaikeudesta

Kirjoitan tätä tekstiä lauantaina 12.12. sängyssä juuri ennen nukkumaanmenoa. Yli kaksi viikkoa on kulunut siitä, kun tästä blogista ja osoitteesta vilmahakkinen.fi tuli julkisia. En oo jakanut linkkiä kellekään, enkä itse asiassa kertonut edes kotona, että nyt se verkko-osoite toimii.

Suoraan sanottuna en tiedä, aionko jakaa tätäkään tekstiä, vaikka julkaisisinkin sen. ”Sit kun on vähän parempi hetki, paremmin aikaa ja vähän enemmän aiheita mietittynä”, mä mietin aina, kun erehdyn miettimään blogia. Mä näin ihan hirveen vaivan laatiakseni nämä sivut, ja kun sain ne valmiiksi, ihan kuin mun kiinnostus ois lopahtanut saman tien. Mä tiedän, että kyse ei oo kiinnostuksen loppumisesta vaan siitä, että en vaan uskalla enkä usko olevani valmis. Oonhan mä toki ollut kiireinenkin, eikä vapaa-aikaa huvita enää viettää koneella samassa määrin kuin marraskuussa. Selvää on, että pystyn julkaista tekstejäni verkkoon ihan omalla nimelläni; en vaan uskalla vielä kertoa siitä kellekään.

Mulla on pitkä lista aiheista, joista voisin kirjoittaa, mutta se ei oo tarpeeksi. Mulla on alusta, jonka oon itse tehnyt, mutta en oo ees avannut näitä sivuja sitten joulukuun alun. Mun ei oo missään vaiheessa ollut tarkoitus perustaa mitään semigeneeristä lifestyle-perhe-elämä-livelaughlove-blogia, mutta silti selailen sellaisia ja vertailen omia mahdollisia sisältöjäni niihin. Mä en oo missään kohtaa ajatellut julkaisevani tekstien ohella kuvia, mutta silti mietin, pitäisikö sittenkin.

Jos hyppää kylmilteen suoraan syvään päätyyn, voi joko
a) järkyttyä ja haluta saman tien pois tai
b) totutella olosuhteisiin, vaikka karmii, ja tehdä vaikka jotain hiton vesijumppaa jotta tulee lämpimämpi.
Jos puhutaan avantouinnista Rauhaniemessä 27 asteen pakkasessa, valitsen vaihtoehdon a joka kerta. Muuten pitää yrittää jumpata.