Alkusanat

Mä en oo koskaan osannut kirjoittaa päiväkirjaa.

Pienenä raapustelin sekä omat että koulusta annetut vihot täyteen tarinoita, joita luetutin mun vanhemmilla. Vähän vanhempana kirjoitin tarinoiden lisäksi laulujen sanoja sekä kirjeitä mun kirjekaverille Sadulle. Yläasteella ja lukiossa rakastin niitä äikäntunteja, joilla sain kirjoittaa, ja nautin esitelmien ja esitysten tekemisestä aineesta ja oikeastaan kielestäkin riippumatta. Lukion jälkeen lähdin opiskelemaan suomen kieltä, ja nykyään suurin osa mun työstä on kirjoittamista.

Silti en oo onnistunut pitämään päiväkirjaa. Siitä huolimatta, että kirjoittaminen on kaikesta päätellen mulle todella luonnollinen tapa ilmaista itseäni, en vaan oo pystynyt johdonmukaisesti ja säännöllisesti kirjoittamaan ajatuksiani ylös. Tai oon, mutta en viikkoa kauempaa. Kun olin raskaana, kirjoitin hankkimaani Odottajan päiväkirjaan fiiliksiä ja tapahtumia ylös kahden aukeaman verran joka ikiseltä raskausviikolta (joita on 40). Erona sen ja perinteisen päiväkirjan välillä on, että aion joskus tulevaisuudessa antaa sen lapselle luettavaksi.

Blogin aloitus on ollut mulla mielessä jo kauan – itse asiassa siitä asti, kun aloin lukea muiden tekstejä netissä. Asioiden ylös kirjoittaminen on aina auttanut mua jäsentämään oppimaani ja kokemaani. Tiedän myös, että panostan siihen huomattavasti enemmän, kun kirjoitan yleisölle. Ajatus on samaan aikaan sekä kiehtonut että kaivellut mua: päädyn joka kerta siihen, ettei mun elämä ole tarpeeksi kiinnostavaa, kaunista, tapahtumarikasta tai jotain muuta, jota sen (muka) pitäisi olla. Mistä mä kirjoittaisin ja kelle? Mitä, jos mä en halua jakaa asioita pelkästään mun arjesta, vaan ajatuksista, tavoitteista tai kokemuksista? Sehän tässä pelottaakin: mun pitäisi avata itseäni ilman mitään takeita siitä, että vastaanotto rohkaisee jatkamaan. Oon monessa asiassa melko itsekriittinen, ja oon myös suhteellisen huono vastaanottamaan kritiikkiä muilta, mutta aika karmivaa olisi sekin, jos en saisi mitään palautetta.

Kuuntelin hiljattain Rosa Nenosen kirjan Merkityksellisen työn kaava. Siinä lukijaa rohkaistaan tutustumaan omaan itseen, omiin vahvuuksiin ja tavoitteisiin sekä tekemään sellaisia asioita, joista nauttii ja joissa saa toteuttaa itseään. Julkinen kirjoittaminen tuntuu ainakin tässä kohtaa olevan just sellanen asia. Se pelottaa, mutta niin sen Nenosen mukaan kuuluukin. Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua? Samaa viestiä toistivat myös useat kaverit, jotka kannustivat mua ryhtymään tähän, kun keräsin rohkeutta ja tsemppejä instastoryn kautta.

Mä en yhtään tiedä, mitä tästä tulee, enkä todellakaan tiedä, onko nyt oikea aika aloittaa tällänen sivuprojekti. Mulla on alle vuoden ikäinen vauva ja uusi työ alkamassa, joten ylimäärästä aikaa ei ihan rajattomasti löydy. Haluan kuitenkin ajatella, että pystyn olla ottamatta kirjoittamisesta paineita – enhän mä oo tehnyt tämän suhteen mitään lupauksia, en edes itselleni. Niin kauan, kun tää projekti antaa enemmän kuin ottaa, voin kokeilla, onko musta tähän.